Sää näytti huolestuttavasti sateiselta, mikä pelotti aika paljon, sillä iso joukko enemmän tai vähemmän kokeneita (joista jälkimmäisiin ehdottomasti kuulun) pyöräilijöitä isossa joukossa liukastelemassa märällä asvaltilla ei todellakaan ollut se, mitä tapahtumalta toivoin. Edellisenä iltana söin ehkä liian myöhään ja seuraava päivä hieman hermostutti, joten nukuin koko yön todella huonosti. Lähtökohta kesän ensimmäiselle ja ainoalle pyöräilytapahtumalleni ei todellakaan alkaisi hyvin.
Onneksi pyörä oli kunnossa ja asusteet pestyinä. Sää näytti olevan aika viileä, joten pistin päälle Goren ihonmyötäisen windstopper-takin ja pyöräilyhousujen lisäksi säärystimet. Käsiin kokohansikkaat ja sukkina aika paksut villaiset vaellussukat. Arvelin villan olevan viisain valinta, jos alkaisi sataa ja jalat kastuisivat. Ikävä kyllä minulla ei ole suojuksia kengille. Ne pitää arvatenkin hankkia pikimmiten. Paksut sukat nimittäin eivät salli varpaille tarpeeksi liikkumatilaa ja ne tapaavat puutua helposti. Varuilta otin mukaan pyöräilysadetakin, jota en vielä ollut kertaakaan käyttänyt. Eväiksi otin vain pari geeliä, kun arvelin pysähtyväni tankkaamaan parilla pysäkillä.
Matka Kerttulaan oli aika kylmä ja hieman tuumasin, että olinkohan sittenkään laittanut päälle riittävästi. Toivoin kuitenkin kropan pysyvän lämpimänä, kun matka todella alkaisi. Viime vuonna aloituspaikalle oli matkalla runsaasti väkeä, nyt sain ajaa lähes koko matkan aivan yksin. Kylmä sää ja sateen mahdollisuus saattoi ehkä karkoittaa monet. En sitten lainkaan hämmästynyt, kun lähtöalueella ei ollut aivan yhtä paljon osanottajia kuin viimeksi.
Siirryin jo ennen lähtöä kohtuullisen lähelle kärkeä ja pyrin pääsemään ennen Naantalia hyviin asemiin. Arvuuttelin, kukahan mahtaisi olla lähellä omaa kuntoani ja pysyttelemään tämän peesissä. Tämähän oli tietysti aivan mahdoton tehtävä. Alku oli se kohta, jota pelkäsin eniten, sillä siinä oli runsaasti väkeä yhdessä ja mitään kunnollisia linjoja ei tietenkään muodustunut vaan moni pyrki lähelle kärkeä.
Merimaskuun päästyämme vauhti oli hyvä ja hitaimmat menijät jääneet jälkeen. Mukana ei ollut enää kovin montaa muulla kuin maantiepyörällä ajavia, pari cyclocrossia ja fitness-pyörää ehkä. Arviolta viitisenkymmentä ensimmäistä jakautui pian jossain Velkuan risteyksen kohdalla kahdeksi ryhmäksi, jossa jälkimmäisessä ajattelin pysytellä. Ensimmäinen ryhmä alkoi pikku hiljaa erkaantua ja minua rupesi ärsyttämään hidasteleva oma ryhmäni. Sitten päätin olla uhkarohkea ja kuroa jo 200 metrin mittaiseksi venyneen eron kiinni. Otin siis kovan sprintin ja poljin niin paljon kuin suinkin jaksoin saadakseni kärkiryhmän kiinni. Odotin jonkun lähtevän vetooni mutta havaistin jatkavani urotyötäni aivan omin voimin. Puolessa välissä keuhkot ja pumppu olivat jo kovilla ja mieleeni iski huolestunut ajatus siitä, että haaskaan tässä voimiani enkä saakaan porukkaa kiinni. Peesissä on niin helppo ajaa ja nyt sain polkea täysillä vastatuuleen. Sitten lopulta sain ryhmän kiinni Velkuantien ja Merimaskuntien risteyksessä ja toivoin pysyväni vedossa riittävän pitkään, jotta saisin palauduttua kokonaan.
Olin nyt ensimmäisessä ryhmässä tai ainakin uskon, ettei ryhmää edeltänyt ainakaan kovin montaa irtiottajaa. Pysyttelin pitkään peesissä toipumassa mutta pikku hiljaa siirryin jonossa eteenpäin ja arvelin joutuvani jossain kohtaa myös vetovuoroon. Mikäähän ei tietenkään estäisi minua pysyttelemässä perässä mutta halusin kuitenkin kantaa oman osuuteni. Vedin n. puolitoista kilometriä siinä 75 km kohdalla ja havaitsin kyllä, kuinka kovaa se on. Koko ajan piti koittaa keskittyä vetämään samalla nopeudella pitäen mielessä, että joku on koko ajan kiinni takarenkaassa. Olin tyytyväinen päästessäni lepäämään.
Kertaakaan koko matkan aikana ei ryhmä pysähtynyt tankkauspaikalle. Hieman huolestutti, riittäisikö nuo kaksi geeliä ravinnoksi. Eniten kuitenkin mieltä painoi se, että koko ajan teki mieli pysähtyä tyhjentämään rakkoa mutta jos sen tekisin, joutuisin heittämään hyvästit tälle joukolle ja taistelemaan yksin tuulta vastaan kunnes seuraava porukka saisi minut kiinni. Päätin, että jos luonto kutsuisi, niin sitten pysähtyisin, muuten sinnittelisin.
Mieli oli koko ajan skarppina, sillä silmä tarkkana piti silmäillä edellä ajavaa, tietä ja letkan liikettä. Kovin montaa kertaa ei voinut irroittaa käsiä kahvoilta. Yhden kerran olin lähellä osua edellä ajavan takarenkaaseen mutta siitä selvisin säikähdyksellä. Lisäksi tultaessa viimeiselle tankkauspaikalle, muutama pyörä edellä ajanut kaatui mutta senkin onnistuin väistämään ja ilokseni mies ei loukannut itseään kovin pahasti, sillä hän pääsi pystyyn varsin nopeasti. Kirin hajonneen ryhmän kiinni. Porukka väheni koko ajan.
Kun viimein tultiin viimeisille kilometreille, oli porukassa vain tusinan verran pyöräilijöitä. Viimeisellä suoralla sitten kirin itseni toiseksi maaliin tulijaksi. Sinällään lapsellista, kun kyseessä ei ollut kisa eivätkä enimmän osan vetotyöstä tehneet vaivautuneet moiseen, mutta olo oli hyvä ja energiaa paljon jäljellä, joten en voinut mitään itselleni. Maalissa sain sitten halin, messinkimitalin ja päädyin valokuvaan luultavasti tavanomaisen typerän näköisenä. Viis siitä, olin perillä 3 h 28 min ajaneena, keskinopeuden ollessa 33.8 km/h. Luultavasti olin kyseisen reitin kolmas tai neljäs maaliin saapunut, riippuen siitä, kuinka monta oli päässyt omille teilleen alkuvaiheessa. Kiitokset kuuluvat kaikille niille anonyymeiksi jääneille, jotka jaksoivat halkoa tuulta koko matkan! Ilman heitä en varmasti olisi päässyt perille yhtä vauhdikkaasti.
Pelätty sade sitten iski kotiin mennessä mutta sehän ei enää tietenkään haitannut ja sainpa vielä korkata sadetakinkin. Yhteensä päivän ajosaldo oli 142 km. Hyvä pyöräilypäivä, jonka voi kruunata katsomalla Vueltaa (kuten tätä kirjoittaessani juuri teen).
