Tuulta ja keski-ikäisiä miehiä lycrassa.

Tänään oli sen verran kova koillistuuli, että päätin suunnitella reitin ihan sen mukaan. Ajoin ensin Liedon ohi kunnes käännyin Nauristielle ja suuntasin Paimioon. Paimiosta sitten kotiin. En ollut koskaan ajanut Nauristietä, joten vilkaisin Google Street Viewin kautta millainen tie siellä on. Tie oli kelvollinen mutta näin, että matka Paimiosta Hämeentielle olisi ylämäkeä ja aukeaa, joten tällaisella tuulella se olisi ollut todellista kidutusta. Päätin siis ajaa kierroksen myötäpäivään. Lopulta ehdin kotiin nähdäkseni viimeiset kilometrit tämänpäiväisestä Vuoltasta.

Eniten lenkeissä ärsyttää Turusta pois pääseminen, sillä tiellä on lukemattomia liikennevaloja, joiden takia liikkuminen on pätkivää. En oikein voi kuvitellakaan asuvani jossain Helsingissä, jossa liikennöidyimmiltä alueilta poistumiseen menisi ikuisuus. Turku on onneksi sen verran pieni, että tämä on haitta vain lenkkien alussa tai lopussa.

Varustautuminen pyöräreissuihin on aina näinä välikausina hankalaa. Ei oikein tiedä, onko liian lämmin vai liian kylmä. Päätin kuitenkin pelata varman päälle ja laitoin Windstopperin. Se on siitä mainio, että kunhan kropassa alkaa veri kunnolla kiertää, ilmakerros takin ja ihon välissä lämpiää. Siksi niinkin ohuella asusteella pärjää mainiosti. Ja sitten kun lämpötila laskee kympin tienoille, voikin laittaa Windstopperin alle tiukan teknisen aluspaidan, joka lämmittää hyvin. Sillä pitäisi pärjäillä jo lähemmäksi nollaa. Tällä hetkellä eniten huolettaa lämpimien hanskojen puute. Pitää katsoa, kuinka kauan nykyisillä kokohanskoilla pärjää. Jossain vaiheessa minunkin kestokyvylleni tulee stoppi. Ja aikaisempien kokemusten perusteella siihen ei mene pitkään. Toivottavasti säät ovat suhteellisen suotuisi pitkälle lokakuuhun.

Mielenkiintoinen on muuten viime aikoina palstoilla puhuttanut MAMIL-ilmiö, eli Middle-aged Men In Lycra. Kerrankin huomaa kuuluvansa jonkinlaiseen viiteryhmään. Tai melkein, sillä minulla on vielä muutama kuukausi ennen kuin olen artikkelin mukaan keski-ikäinen eli 35 vuotta. Toisaalta, en ole tähän mennessä vielä ajellut jalkojani eikä minulla valitettavasti ole hiilikuitua muussa kuin etuhaarukassa ja kenkien pohjissa. Mutta ajatuksena havaitsen jotain samaa omassa kehityksessäni.

Itse löysin maantiepyöräilyn riemun vasta yli kolmekymppisenä. Innostus pyöräilyyn kehittyi salavihkaisesti eikä minulla ollut ketään, joka olisi minua siihen johdattanut. Olen kiinnittänyt huomiota muihin harrastajiin vasta sen jälkeen, kun harrastus todella käynnistyi. En siis koe seuranneeni mitään trendiä, ainakaan tietoisesti. Yleinen suhtautumiseni liikuntaan ja urheiluun on ollut aina hivenen nihkeää. En ole erityisen kilpailuhenkinen, joten joukkuelajit ovat olleet vieraita. Olen nauttinut enemmän oman itsensä päihittämisestä. Hassua vain, että joka kerta kun näen edessäni toisen maantiepyöräilijän, minussa herää välitön halu ottaa tämä kiinni ja jättää taakseni.